Kirpeä tuuli hakkaa vasten kasvoja ja aurinko heittää säteitään joka puolelle. Musiikki rytmittää askeliani ja kiristän tempoani lenkillä. Ei pilven pilveä ja linnut laulavat jo kevään merkiksi. Nyt kääntyi kalenteri kohti kevättä nimittäin maaliskuu vaihtui juuri. Luen aikakausilehteä ja juon kahvia, tutkien samalla mitä erikoista horoskooppini tähän kuuhun lupaa. Naurahdan ja mietin, että en kyllä ikinä tule uskomaan horoskooppien lupauksia. Välillä on kiva toki uskotella jotai jännää tapahtuvaksi!☺Pelkkä istuminen koneellakin saa oloni laiskaksi, kuinka te muut koette loman? Itsellä kun on arkena aina niin paljon kaikkea, niin loma tuntuu suoranaiselta laiskottelulta. En osaa pysyä paikallani hetkeäkään, koko ajan pitää olla jotain.
Välillä mietin ,että miksi opettelen Englantia kun aina unohdan jälkeenpäin kaiken oppimani kun en käytä koko kieltä, mutta taas sain todisteen kyseisen kielen tärkeydestä. Juttelu kreikkalaisen ystäväni kanssa ei olisi mahdollista ilman tätä kieltä ja olen kuulemma kehittynyt englannissa hänen mielestään ☺ Sisällä oleva motivaationi puhua kieltä nousee pikku hiljaa! En halua lannistua vaikka olenkin ihan surkea ääntämään ynnä muuta, haluan puhua erimaalaisten kanssa ja sen kans teen vaikka kielitaitoni olisi miten surekea, kyllä joku aina jotakin ymmärtää ja hauskat väärinkäsitykset piristävät päivää.
Välillä tässä lomalla ollessa tuntuu, että tuijottelen vain kelloa tai koulukirjapinoa ja mietin kuinka laiska olen ollut kun en ole tehnyt mitään järkevää. Ymmärrän kuitenkin, että sisimmässäni nautin hetken paikallaan olosta. Kun rupean miettimään niin minusta tuntuu, että kohta lukion eka vuosi on takanapäin ja ihan kuin olisin juuri vasta aloittanut lukiossa. En käsitä miten aika menee näin nopeasti, ehkä tätä tehostaa se ,että nauroin juuri vanhoille kuville joita kannettavani syövereistä löysin. On toisaalta mukavaa kun kesä on ihan kohta, mutta välillä ajatukset harhautuvat kysymykseen "Mitä ihmettä minä teen lukion jälkeen?" Tuntuu, että ensimmäisestä päivästä lähtien kun astuin lukioon niin on jauhettu sitä, että mitä haluatte opiskella kun lähdette täältä ja suurinpiirtein kirjoitettavat aineet pitäisi olla jo tiedossa. Tosiasia on se, että moni ei tiedä näihin kysymyksiin vastauksia vielä toisena vuotenakaan. En ota asiasta paineita, mutta pohdin sitä välillä.
Aika menee myös siinä suhteessa, että velikin on jo valmistunut ammattiin ja käy töissä. Itse en koe olevani vielä valmis työelämään ja haluan kasvaa,oppia ja kehittyä vielä lisää ennen sitä. Tänään on ollut ihan huikea auringon paiste ja kävin heti aamulla siitä nauttimmassa lenkin parissa. Nyt tosin on jo pilvistä ja tuuli tekee kelistä kylmemmän kuin aamulla. Ajattelin, että olisi kiva viettää aikaa kavereiden kanssa nyt hiihtolomalla, mutta haastavaa on se, että hiihtolomalla ihmiset ovat kovasti menossa eri pakkoihin. Pienempänä oli kova sana kun äiti suostui yökyläilyyn ja siitä riemuittiin monta viikkoa ennen varsinaista yökyläpäivää. Okei kyllä se vieläkin on mukavaa, mutta ei niin iso juttu kuin pienenä. Eikä enään tarvitse peuhata jokaisessa lumipenkssa, mutta silti on välillä kiva pitää hauskaa ja laskea pulkkamäkeä naurun säestämänä. On onneksi ok välillä palata muistoissa taaksepäin ja kokea asioita jotka innosti pienenä.
Haluan vielä puhua vähän asioista joita en vain käsitä, okei ne ovat kaksijakoisia, mutta aina ne mietityttävät. Mitenkä vanhemmat päättävät kasvattaa lapsensa, on välillä ongelma. Kun he eivät panosta siihen siitä kärsivät myöhemmin muutkin ja koulukiusaaminen on ikävän yleinen ongelma. En tajua miten ei voida kasvattaa kunnolla, jos on haluttu lapsi. Okei on tilanteita joissa se ei aina ole mahdollista tai mahdollisuudet siihen ovat pienemmät, jos toinen vanhemmista päättääkin yhtä äkkiä lähteä tai taloudellinen tilanne ei mieltä lämmitä. Toivoisin kuitenkin, että oli ne lähtökohdat mitkä tahansa olisi kenellä tahansa mahdollisuus säilyttää oma terveytensä♥ Ikuisuus kysymykset ja muut vaikeat vaijetut asiat eivät koskaan poistu, mutta niistä puhuminen on tärkeää , mistä sitä tietää vaikka joku keksisi ratkaisun tilanteeseen! Yhteiskunta ei kuitenkaan mahdollista kaikkea ja aina on ihmisiä jotka kärsivät, mutta tähän on totuttava. Jatketaan kuitenkin pieniä eleitä. Vitsi kun itse oikeasti haluaisin vielä istua bussissa tuntemattoman viereen ja tutustua häneen ilman, että saisin outoja katseita. Miksi olemme näin arkoja, vaikka kukaan ei ole tehnyt meille mitään pahaa? Meiltä jää monta ovea avaamatta, kun emme enään uskalla lähteä omalta mukavuusalueeltamme saatikka avata suutamme julkisilla paikoilla.
Rohkaistukaamme elämään, ei elämän tarvitse olla yhtä harmaata mössöä ja massaa!
♥:Jenni
