Moikka! Nyt on ensimmäinen viikko takana elämää opistolla ja tulin joku aika sitten kotiin viikonlopun viettoon. Mielessäni on erittäin ristiriitainen vyyhti ajatuksia opistosta, elämästä ja tästä elämäntilanteesta. Ensimmäinen päivä opistolla oli jotenkin kamala, silloin tuntui etten kuulu mihinkää, en kuulu tänne ja en halua olla täällä. Oli ikävä, joitakin tärkeitä ihimisiä ja tuntui kuin olisi jossain todella kaukana ja yksin. Tuntui kuin sinut olisi lennätetty vieraaseen maahan ja vieraiden ihmisten ympärille. Tällainen reaktio on nyt ajateltuna luonnollinen, mutta en osannut odottaa sitä ja se teki siitä ehkä pahemman kuin luulin. Olen kyllä itsenäinen ihmisenä, mutta tämä on ensimmäinen kerta kun asun ns. "yksin". En aluksi tajunnut, miten kovan ikävän tunteen ja sekavat fiilikset tällainen elämän muuttuminen aiheuttaa. Viikon kuluessa huomasin, etten ole yksin. Minulle tultiin heti juttelemaan, autettiin monessa asiassa, sain vastauksia kysymyksiini ja ennen kaikkea koin olevani turvassa. Ympärilläni on opistolla paljon eri-ikäisiä ihmisiä omien tarinoidensa ja taustojensa kanssa ja kukaan ei tuomitse ketään näiden perusteella. Tuntui mahtavalta kokea se, miten kaikenikäiset ihmiset huomioivat toisensa ja ovat ihmisiä toisilleen. Olen myös erittäin kiitollinen siitä, että minut otettiin hyvin mukaan porukkaan, vaikka aloitinkin opinnot kaksi viikkoa muita myöhässä. Toki tässä tilanteessa on pitänyt olla itse aktiivinen ja kysyä apua, mutta muut ovat kyllä myös olleet ystävällisiä ja antaneet apua, kun ovat nähneet minun olevan pihalla joistakin asioista.
Alkushokin jälkeen opistoelämä ei ole tuntunut enää niin kamalalta ja kaikki asiat niin vaikeilta. Stressini anatomian kirimisestä kiinni on ehkä tällä hetkellä suurin huoleni, mutta sitäkin pyrin käsittelemään sillä asenteella, että kyllä tämä tästä vielä. Kaikista voimakkaimmin tunnen tunnetta, että olen hypännyt nyt tuntemattomaan junaan ja tästä tulee hyvä matka, vaikken tiedä mihin olen menossa. Tiedän myös, että tämä on nyt uusi vaihe elämässäni ja tulen menemään useammin kuin kerran epämukavuusalueilleni, sekä oppimaan itsestäni. Samalla kun opettelen anatomiaa teen myös oivalluksia elämästä ja siitä millainen mahdollisuus tämä elämänvaihe on oppia lisää elämästä. Miehille ja joillekkin naisille intti on monesti se vaihe elämässä, joka opettaa varmasti paljon omasta itsestä. Minulle tämä vaihe on vastaavanlainen. Tietyllä tavalla olen lukion jälkeen odottanut todella paljon ja samalla pelännyt kauheasti tätä hetkeä kun elän omillani. Väittäisin, että kukaan tällaisen uuden elämänvaiheensa alussa ei voi Eminemin laulun sanojen tapaan sanoa "Im not afraid" . Uusiin asioihin liittyy aina tietynlainen pelko. Kelpaanko minä? Onkohan tämä minun juttuni? Mihin oikein olen ryhtymässä?
Epäusko omaan itseen ja epämukavuusalueelle meneminen kulkevat monesti käsi kädessä. Mutta meidän täytyisi muistaa, että pelkäämällä emme koskaan voi saavuttaa mitään ja luovuttaminen ei anna meille mahdollisuutta kulkea aluksi kivikkoista polkua, jonka kautta saatamme myöhemmin selvitä eteemme tulevista monista vaikeimmistakin poluista. Jos emme koskaan totuta itseämme siihen ajatukseen, että ryhdyn tähän, vaikka pelottaa emme luultavasti koskaan tartu haasteisiin. Vain epämukavuusalueella olemisen, pelon ja haasteiden kautta voimme kasvaa ihmisinä ja kohdata uusia haasteita elämässämme jo entisiä vaivattomammin. Tajusin juuri, että olen itse nyt ottanut yhden askeleen epämukavuusalueelle, kun en asukkaan enää kotona, jossa olen tottunut asumaan ja joka on ollut viimeiset 19 vuotta elämästäni se turvallisin paikka elää. Monesti ihmiset ympärillämme ja tavoitteemme elämässä kuitenkin puskevat meitä eteenpäin ja ottamaan sen ensimmäisen pelottavan askeleen sinne kohti epämukavuutta. Elämä ei ole muuttuessaan isosti mukavaa, mutta muutoksen kautta voimme saada elämäämme paljon mukavia ihmisiä ja kokemuksia. Muutoksen aiheuttama pelon tunne on henkisesti kova paikka, mutta vain sen kautta voimme kasvaa henkisesti.
♥:Jenni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti